Mari Pihlajaniemi on usein tekemisissä sellaisten luonnon eliöiden ja olentojen kanssa, jotka eivät sano sanaakaan. Suomen Luonnon toimittaja valittiin Editkilpailussa vuoden aikakausmediatoimittajaksi. Tuomaristo nosti esiin, kuinka jutut kuvailevat luontoa kauniisti ja vetoavat poikkeuksellisen elävästi lukijan kaikkiin aisteihin.
Aistien herättelyyn Pihlajaniemi sai aikoinaan vinkin luontotoimittaja Minna Pyyköltä. Kun Pihlajaniemi teki juttua radioon, Pyykkö neuvoi muistamaan, ettei kuulijoilla ole muuta aistia käytössään kuin kuulo. Kaikki muu on kerrottava.
– Miltä jalkojen alla tuntuu, mikä tuoksuu. Tätä sovellan myös luontoreppareita kirjoittaessani, toki muistaen että lukijoilla ei ole käytössä sitä kuuloakaan.
Sopulit ovat taitavia uimareita, mutta ne eivät kestä aallokkoa. Pieni eläin joutuu helposti ongelmiin jo pienissäkin aalloissa. Siksi sopulit eivät mielellään lähde tuulisella kelillä uimaan, mutta toisinaan tuulen nousu yllättää ne kesken matkan. Kun pohjoisessa eletään sopulikannan huippuvuosia ja pikkuotukset ovat sankoin joukoin liikkeellä, vesistöjen rannoilta voi löytyä tuulisen yön jälkeen valtavia määriä kuolleita tunturisopuleita.
Näin Pihlajaniemi kirjoittaa Editkilpailun ehdokasjutussaan Veden vieraat. Jutussa hän käy läpi erilaisten maaeläinten, myös ihmisen, uimataitoa.
Pihlajaniemen jutuissa ihminen on harvoin jutun kohde, vaan läsnä esimerkiksi tutkijana tai sen kautta, miten ihminen luonnossa toimii.
Mari Pihlajaniemi viettää paljon aikaa luonnossa myös vapaalla.
Sattumanvaraista
Se, että Hukkajoen metsätyökoneista aiheutuneet raakkutuhot päätyivät mediaan elokuussa 2024, oli silkkaa sattumaa. Näin ajattelee Pihlajaniemi.
– Noissa Ylä-Kainuun metsissä liikkuu hyvin vähän ihmisiä. Hukkajoella sattui olemaan tutkimussukeltajia paikalla, kun jotain tapahtui, ja he sattuivat olemaan niin skarppeja, että ottivat tapahtumasta videon. Lumipallo lähti pyörimään, tuli uutinen. Kaikki kiinnostuivat.
Pihlajaniemi on syntynyt Helsingissä ja asuu tällä hetkellä Keravalla. Sukujuuret ovat Ylä-Kainuun Suomussalmella, jossa virtaa myös Hukkajoki.
Ensimmäiseltä koulutukseen Pihjalaniemi on biologi, ja ura alkoi tiedeviestinnän parissa. Pian kirjoittamisen palo vei opiskelemaan journalistiksi. Pihlajaniemi on työskennellyt Suomen Luonnossa, Kainuun Sanomissa ja freelancerina.
Muutos nykyhetkeen on Pihlajaniemen mielestä valtava. Ympäristö- ja luontoaiheisiin suhtautudaan journalismissa kunnianhimoisesti.
Freelancer-vuosinaan hän kirjoitti muun muassa Long Playhin ja julkaisi kaksi tietokirjaa: Linnut ja ilmasto (Docendo, 2020) ja Olipa kerran Pohjola (Tammi, 2022). Jälkimmäinen nivoo Suomen uhanalaisimman nisäkkään eli naalin ympärille luontokadon ja ilmastonmuutoksen laajoja teemoja.
– Kun opiskelin bilsalla 2000-luvun alussa, ympäristöasioista yrittivät puhua tutkijat ja järjestöaktiivit. Päättäjät ja media kiistelivät, onko ilmastonmuutos edes totta.
Muutos nykyhetkeen on Pihlajaniemen mielestä valtava. Ympäristö- ja luontoaiheisiin suhtautudaan journalismissa kunnianhimoisesti.
Mari Pihlajaniemi on julkaissut kaksi luontoaiheista tietokirjaa.
Aika on harvinainen luksus
Keväällä 2024 Pihlajaniemi palasi freelancer-vuosiltaan Suomen Luontoon. Suurin syy paluuseen oli toimituksessa vallitseva vapaus ideoida omia aiheita.
– On myös aikaa, mikä alkaa olla harvinainen luksus. On aikaa taustatöihin, on aikaa etsiä ihmisiä ja on aikaa etsiä kontakteja.
Keikoillaan ympäristötoimittaja kaivaa kännykän esiin ja kuvaa. Hän haluaa muistaa, mitä tiekylteissä luki ja miltä ympäristö näytti. Sitten niistä on helpompaa kirjoittaa. Myös haastattelunauhoihin hän palaa kirjoitusprosessissaan uudelleen.
– Aina sanotaan, että toimittajien on tärkeä kysyä hyviä kysymyksiä. Mielestäni yhtä tärkeää on kuunnella ne vastaukset hyvin.
Jotta juttu olisi onnistunut, sen pitää yllättää myös minut itseni. Pitää löytää jotain sellaista, mitä en tiennyt etukäteen.
Ja luontojutuissa pitää kuunnella myös luontoa ympärillä.
Pihlajaniemen työotteeseen kuuluu myös hiljaisen tiedon metsästäminen. Yleensä se löytyy jostain, jota haastateltava ei ole pitänyt mielenkiintoisena.
– Jotta juttu olisi onnistunut, sen pitää yllättää myös minut itseni. Pitää löytää jotain sellaista, mitä en tiennyt etukäteen.
Pihlajaniemi on esimerkiksi yrittänyt selvittää, kuinka suuri mäyräkanta Suomessa on. Vastaukseksi ja jutun kärjeksi muodostui, etteivät edes viranomaiset sitä tiedä – tiedetään vain, että mäyrää metsästetään noin 10 000 eläintä joka vuosi.
Pihlajaniemen jutuissa ihminen on harvoin jutun kohde, vaan läsnä esimerkiksi tutkijana tai sen kautta, miten ihminen luonnossa toimii.
Kohtaaminen hillerin ystävän kanssa
Vuonna 2019 Pihlajaniemi lähti etsimään luonnonvaraista hilleriä vinkkien perusteella Lieksaan, Ruunaalle. Oli joulukuu ja juuri satanut uutta lunta.
– Kuljin koko päivän pitkin metsiä ja joenvarsia ja etsin jälkiä hilleristä. Siellä oli monenlaisten kulkijoiden jälkiä, muun muassa susi oli ylittänyt jään, mutta hilleriä en löytänyt.
Seuraavana päivänä uudet vinkit johdattivat lähistölle kalanviljelylaitokselle. Pihlajaniemen otti vastaan laitoksen työntekijä, joka osoittautui varsinaiseksi luonnonystäväksi. Hilleri oli työntekijälle vanha tuttu, ja hän ruokki sitä kissanruualla.
Kun istuu tulilla jossain keskellä hipihiljaista metsää ja aurinko hohtaa puhtaalla lumella, ei se aina tunnu oikein työltäkään.
Lumesta löytyi hillerin jälkiä ja bonuksena myös ahman jäljet.
Pihlajaniemen mielestä hillerikeikka on hyvä esimerkki luontojuttujen teosta. Ne vaativat aikaa, vaivaa ja jalkatyötä. Lopulta saa kuitenkin enemmän upeita luontoelämyksiä ja kivoja ihmiskohtaamisia kuin on voinut aavistaa.
– Kun istuu tulilla jossain keskellä hipihiljaista metsää ja aurinko hohtaa puhtaalla lumella, ei se aina tunnu oikein työltäkään.
