Toimittajien turvallisuus on puhuttanut viime aikoina paljon. Samaan aikaan, kun kansainvälinen tilanne kiristyy ja puhutaan jo yhä useammin myös varautumisesta fyysisiin uhkiin, esiin nousee edelleen vahvasti toimittajien ja näiden lähteiden maalittaminen.
Maalittaminen tarkoittaa sanakirjan mukaan jonkun kuvaannollista asettamista maalitauluksi vahingoittamistarkoituksessa, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Viime hallituskaudella harkittiin rikoslakiin uutta säännöstä, joka olisi tehnyt maalittamisesta rangaistavaa, mutta nykyinen hallitus ei jatkanut valmistelua.
Missä maalittamisasiassa sitten mennään nyt? Onko keinoja reagoida ongelmaan jo löydetty tai onko niitä näköpiirissä?
Miksi maalitetaan ja miksi se on ongelma?
Usein kuulee väitettävän, että maalittamisen tarkoitus olisi aina kohteen vaientaminen ja että maalittaminen olisi juuri siksi myös ongelma sananvapauden kannalta. Joskus ajatus vaientamistarkoituksesta sisällytetään jo maalittamisen määritelmään, jolloin maalittamiseksi lasketaan ylipäätään vain teot, joilla pyritään kohteensa vaientamiseen.
On kuitenkin vaikea uskoa, että edes tahallisella viestivyöryn käynnistämisellä aina pyrittäisiin juuri tähän. Maalittamisen motiivi voi olla jopa vaientamisen vastakohta eli kohteen provosointi tai muunlainen kiusaaminen, ehkä myös yksinkertaisesti omien tunteiden purkaminen seurauksista välittämättä. Vielä hankalammaksi ilmiön rajaamisen tekee se, että samanlaisen vyöryn voi tulla käynnistäneeksi myös tahattomasti tai ilman minkäänlaista maalittamistarkoitusta – esimerkiksi sananvapauden ydinalueelle kuuluvalla poliittisella tai kulttuurisella kritiikillä.
Luontainen taipumus välttää kuormitusta kannustaa luopumaan keskusteluihin osallistumista, vaikeista aiheista kirjoittamisesta ja haastattelujen antamisesta. Tämä on sananvapauden kannalta ongelma.
Kohteen yliampuva paheksunta on somessa yleinen keino korostaa sitä, kuinka jyrkkä ero oman ja kohteen mielipiteen välillä on.
Todellinen sananvapausongelma on enemmänkin viestitulvan seurauksissa kuin sen syissä. Oli informaatiokuonan syy tai syyllinen mikä tahansa, se aiheuttaa tyypillisesti kohteelleen henkistä kuormitusta. Luontainen taipumus välttää kuormitusta kannustaa puolestaan luopumaan keskusteluihin osallistumista, vaikeista aiheista kirjoittamisesta ja haastattelujen antamisesta. Ja juuri tämä on yleisön sananvapauden kannalta ongelma, ihan riippumatta siitä, ovatko viestitulvien aloittajat tarkoituksella pyrkineet vaientamaan jotakuta vaiko eivät.
Olisiko uusi kriminalisointi auttanut asiaa?
Tuskin. Viimeisintä oikeusministeriön pöydällä ollutta versiota voidaan luonnehtia sanoilla harmiton mutta turha. Rangaistavien tekojen tunnusmerkistö olisi jäänyt niin kapeaksi, että uuden lain sananvapautta rajoittava vaikutus olisi ollut häviävän pieni. Samasta syystä säännöstä olisi voinut soveltaa vain hyvin pieneen osaan niistä tilanteista, joita julkisessa keskustelussa kutsutaan maalittamiseksi. Kulloinenkin tarkoitus käynnistää viestivyöry olisi myös pitänyt osoittaa toteen, mikä ei käytännössä varmastikaan olisi ollut helppoa.
Voi oikeastaan toivoa, ettei seuraavakaan hallitus kaiva kriminalisointipaperia enää esille. Keinojen on löydyttävä jollakin muulla tavalla.
Eikö vaientamisongelmaan sitten voi oikeudellisesti puuttua lainkaan?
Monessa tapauksessa voi. Esimerkiksi kerta toisensa jälkeen samaan kohteeseen osuva somevyörytys ei voi jatkua loputtomasti ilman, että syyllistytään tämän vainoamiseen. Joskus viesti, jolla maalitetaan, sisältää myös jo itsessään jotakin rikollista, kuten laittoman uhkauksen tai tiedon, jonka levittäminen loukkaa kohteensa yksityiselämän suojaa.
Arvioisin, että tärkeämpää on silti panostaa muihin kuin oikeudellisiin keinoihin. Rohkeutta keskusteluun pitää sitä paitsi edistää silloinkin, kun maalittajat eivät tee mitään laitonta.
Mitä ei-oikeudelliset suojautumiskeinot ovat?
Monissa mediayrityksissä on havaittu, että kollegoiden ja työyhteisön tuella on keskeinen merkitys. Ne, jotka eivät jää yksin, pärjäävät paremmin maalittamisen kohteena. Freelancerin asema on tässä suhteessa usein toimituksen työntekijää heikompi.
Someviestintä ei usein ole samassa määrin todellista kuin viestintä kasvokkain. Fyysisissä tilanteissa ihmiset ovat empaattisia ja pyrkivät aidosti ymmärtämään keskustelukumppaneitaan ja näiden vastakkaisia näkökulmia. Somekeskustelun he silti monesti ottavat roolipelinä, jossa vastustaja kuuluu voittaa, taklata ja jauhottaa. Osa suojautumiskeinoista liittyy yksinkertaisesti tämän asetelman ymmärtämiseen. Verkon hahmoja ja tekstimuotoisia viestejä ei kannata ottaa yhtä vakavasti kuin oikeasti läsnä olevia ihmisiä.
Ne, jotka eivät jää yksin, pärjäävät paremmin maalittamisen kohteena. Freelancerin asema on tässä suhteessa usein toimituksen työntekijää heikompi.
Maalittamisilmiön jatkuva nostaminen tikunnokkaan – mihin toki tässäkin jutussa syyllistytään – ei välttämättä ole lainkaan hyvä asia, koska se todennäköisesti enemmänkin kannustaa maalittamaan kuin vähentää sitä. Asian hiljainen hyväksyminen osaksi verkon keskustelukulttuurin varjopuolia voisi vastaavasti vähentää maalittamisintoa ja maalittamisen kielteisiä vaikutuksia.
Journalistin vaikeutena on paitsi oppia suojautumaan itse myös kannustaa tietolähteitään varautumaan maalittamiseen. Yksi osa keinovalikoimaa on tietysti lähdesuoja, mutta nimettömyydellekään ei saa antaa periksi liian helposti. Jatkossakin tarvitaan keskustelijoita, jotka ovat valmiita kohtaamaan ryöpytykset nimellään.
Kuva: Anniina Nissinen
Kysymyksiin vastasi Aikakausmedian johtaja Mikko Hoikka. Hän on koulutukseltaan oikeustieteen tohtori ja erikoistunut sananvapaus- ja tekijänoikeuskysymyksiin. Mikko vastaa Aikakausmediassa edunvalvonnasta ja jäsenten oikeudellisesta neuvonnasta.
